Tiedon sisäistäminen

Ihmiset kohtaavat tiettyjä sanoja tietynlaisissa asiayhteyksissä. Joihinkin niistä voi liittyä erilaisia tuntemuksia, kun niitä tarpeeksi kohtaa tietyissä aihepiireissä ja mielialoissa, mitä se herättää. Se voi olla esimerkiksi "raha" tai "hyväntekeväisyys". Me kaikki assosioimme näihin sanoihin jonkinlaisia tuntemuksia tai ajatuksia, ja niihin sanoihin liittyvien asioiden lukeminen voi olla meistä miellyttävää. Näiden miellyttävien sanojen käyttö onkin hyvä manipuloinnin väline politiikassa tai muussa vastaavassa, missä tavoitteena on saada suurta väestöä käännettyä tietylle kannalle.
  Ihmisen mieli on jollakin tapaa "ohjelmoitu" tunnistamaan nämä miellyttävät sanat. Kun vaaliehdokkaan kirjoituksessa pomppaa näitä tietynlaisia sanoja silmiin, hänestä tulee todennäköisesti siten erilainen kuva. Mihin näihin sanojen käyttö pohjautuu? On otettava huomioon myös se, että miten sitä tiettyä asiaa on yritetty ajaa esimerkiksi enemmistön hyvinvoinnin kannalta, ja miten todenmukaisia väittämät ylipäätään ovat. Ei auta se, että henkilö on maininnut nämä asiat ja mahdolliset ratkaisut, mitkä lukija assosioi miellyttäviin tuntemuksiin. On sisäistettävä koko teksti, on tarkasteltava kysymystä "Miten?". Onkohan se oikeastaan edes realistista, riittävätkö resurssit, yritetäänköhän tuolla vain mielistellä kansaa ja etenkin näitä "tuuliviiri" -ihmistyyppejä, jotka helposti ovat manipuloitavissa, eivät osaa muodostaa omia mielipiteitään tai ajatella kriittisesti, vaan mukautuvat vain ympäristöön.
  Tästä aiheesta mieleeni tulikin myös oppiminen ja opiskelu ylipäätään. Monia asioita opitaan ilman niiden sisäistämistä. Oppilaan katse vain siirtyy riviltä riville kokeeseen päntätessä, muttei mitään välttämättä sisäistetä, eikä tietoa osata muualla soveltaa. Tieto siis copy - pastataan mieleen, ja syljetään vain koepaperille kysymyksen tullessa. Sitten kaikki unohtuukin heti kokeen jälkeen, miksiköhän niin? Opittuja aiheita ei oikeastaan edes opittu, niitä ei osattu yhdistää jo opittuun informaatioon, skeemoja ei pystynyt muodostumaan. Tietoa ei sisäistetty.

-Ruusu Leppänen

Itsensä ilmaisu nyky-yhteiskunnassa

Kaikki on ihan hyvin. Näin on jo päätetty, miksei tyytyä siihen. Asioiden muuttaminen veisi liikaa aikaa ja vaivaa. Samaan aikaan taas valitetaan, ettei mikään ole hyvin, eikä tähän pitäisi tyytyä. Pitää kuitenkin muistaa, että kaikki ympärillämme olevat järjestelmät ovat ihmisten luomia. Ihan vain ihmisten, jotka ovat yhtä erehtyväisiä kuin me kaikki. Emme siis voikaan olettaa täydellisyyttä. Mutta meillä on kaikilla mahdollisuus puuttua asioihin ja vaikuttaa ympäristöömme, olipa asemamme yhteiskunnan silmissä mikä tahansa. Meille on annettu sananvapaus, eikö se olekin hienoa? On kurjaa, ettei sitä pidetään täysin itsestäänselvyytenä ja normaalina. Mutta yleensä asioita opitaan arvostamaan vasta sitten, kun ne menetetään.
  Mikään ei muutu, jos asioille ei tehdä mitään. Mikäli omaa ääntä ei tuoda esille, eikä nähdä asioiden eteen vaivaa, ei omistauduta asialle täysin ja jatketa epäonnistumisista huolimatta. Helposti oletetaan, että joku muu hoitaa epäkohdan aikanaan. Kun yhä useampi ja useampi ajattelee siten ja jättää itse näkemättä vaivaa ongelman eteen, ongelman ratkaisu viivästyy, ja mahdollisesti kasvaa isommaksi, tai jää kokonaan hoitamatta. Yksittäisillä ihmisillä on ratkaiseva merkitys asioiden etenemiselle. Isot asiat koostuvat aina pienistä yksittäisistä tekijöistä. Asioita on hyvä tarkastella isoina kokonaisuuksina, ja jotta niitä voidaan muuttaa, on osattava jakaa kokonaisuus osiin, ja löytää kokonaisuuden "perusyksikkö".
    Luulempa, että mielipiteiden muodostamisen taito on hukassa, ja pelätään niiden esille tuomista, tai niitä ei pidetä edes tärkeinä. Moni ihminen haluaa sulautua enemmistöön, mennä valtavirran mukana, olla normaali/hyväksytty. Ei haluta aiheuttaa pahennusta tai vaivaa itselle siitä, mitä omien mielipiteiden esille tuomisesta mahdollisesti aiheutuisi. Tässä vaiheessa onkin mietittävä hyöty-haittasuhteita. Onko ongelman ratkaisemisen tuoma pahennus ihmisten keskuudessa sen arvoista, että oma ääni uskalletaan tuoda esille? Sitä voi jokainen ihminen ihan itse miettiä omalta kohdaltaan, en usko että siihen on täysin objektiivista näkemystä. Koen kuitenkin itse, että teki sitä mitä tahansa, niin aina löytyy vastustajia. Silloinhan se on käytännössä ihan sama, mitä tekee. Mutta kun kyseessä on jonkin sortin epäkohdan korjaaminen, josta suurempikin väestö saisi hyötyä, se on vielä parempi, ja ihmisten tuoma vastustus ei merkitse enää niin paljoa.
    Ihminen haluaa aina kuulua. Kuulua johonkin ryhmään, väestöön, porukkaan. Halutaan kokea itsensä tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Halutaan, että minua ja muita yhdistää jokin asia. Yhdessä me tiedämme, mikä on hyvää ja mikä pahaa, meillä on yhteiset viholliset, ja myös yhteiset hyödyt. Tämä tuo turvaa, ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, jolla täyttää omaa tyhjyyttään elämässä. Aletaan hyväksymään erilaisia ajattelumalleja ja asioita sen kummemmin tutkimatta, olematta kriittinen. Mihin katoaa oma ääni, omat mielipiteet?
    Omia mielipiteitään ei pidä ruveta vähättelemään, vaikka monet "valta-asemassa" olevat ihmiset pitävätkin kansalaisten ääntä välillä väheksyttävänä, sillä he pelkäävät oman asemansa menettämistä. Mutta jos tämä valta-asemassa oleva henkilö todella välittäisi kansastaan, niin miksi hän kokisi kansalaisen mielipiteen negatiivisena? Jos aate on hyvä ja järkeenkäypä ja osaat perustella näkemyksesi, niin mikäs siinä. Muiden mielistelylinjalle ei pidä lähteä. Jotkut ihmiset ovat kuin tuuliviirejä, jotka menevät täysin muiden mukaan ja mukautuvat ympäristöönsä. Tämä on petollista, ja syö ihmisen omaa ääntään pikkuhiljaa. Jos yksittäiset ihmiset alkaisivat tarkastelemaan ympäristössään olevia asioita kriittisesti ja miettimällä syy-seuraussuhteita, moni asia voisi olla toisin.

-Ruusu Leppänen

Työrauhan tärkeys

Mitä työrauha merkitsee opettajille, entä miten se käytännössä näkyy?

Olin jo pitkään tottunut olemaan normaalissa, meluisassa työympäristössä koulun oppitunneilla. Oppilaat näyttävät varmasti opettajan silmissä tyytyväisiltä ja iloisilta saadessaan keskustella toistensa kanssa milloin sattuu, ja kukapa tästä ei tykkäisi? Kaikkihan haluavat opiskelun olevan rentoa. Tai ei kaikki. Entäpä he, jotka haluavat todella keskittyä opiskeluun, omistautua ainoastaan tehtävien tekemiselle ja kokevat hiljaisen ympäristön paremmaksi?

    Suurin osa oppimisesta tapahtuu koulun seinien sisällä. Jos työrauhaan ja opetukseen todella panostettaisiin, niin myös opettajat pääsisivät helpommalla, sillä täten voitaisiin jo aikaisessa vaiheessa ehkäistä erilaiset oppimisvaikeudet. Oppilaita ei ramppaisi koko ajan tukiopetuksessa tai uusintakokeissa. Kaikki oleellinen voitaisiinkin jopa oppia siellä tunnillakin, ettei kaikki ajattelutyö jäisi sinne kotiin, jos se hoituu edes sielläkään kaikilla oppilailla.. Kyse on ongelmien ehkäisemisestä jo aikaisessa vaiheessa, ettei niiden annettaisi kasvaa suuremmiksi! Kun oppilaat ymmärtäisivät oppiaiheensa paremmin jo tunnilla, jo sillä voitaisiin päästä pitkälle. Tätä tavoitetta tukee työrauhan ylläpito, sekä oppilaiden ottaminen huomioon yksilöinä.

      Olen havainnut meluisan oppimisympäristön olevan haitallista, ja olen omalla kohdalla tunnistanut sen, kuinka melu on hankaloittanut opiskelua ja vienyt jopa siihen liittyvää intoa ja kiinnostustanikin muualle. Välillä kun olen pysähtynyt tunnilla katsomaan ympärilleni, olen nähnyt sen, kuinka paljon keskustelevat kaverit ja kännykät ynnä muut vievät oppilaiden mielenkiinnon ja hankaloittavat keskittymistä opiskeluun. Se on valitettavaa, sillä kun koulussa vietettävä aika on omistettu oppimiselle, miksi siihen aikaan annetaan sisältyä niin paljon muuta "ylimääräistä". Heti kun opettajat menevät näiden "ongelmallisten" oppilaiden luokse, he kyllä aloittavat tehtävien pähkäilyn, ja monissa heissä on jopa potentiaalia. Mutta eri asia on, että tuleeko se potentiaali esille lainkaan. Ei vain riitä, että työnteko jää ajattelun tasolle. Se on vietävä kynän kautta paperille, ja usein tietynlaiset oppilaat tarvitsevat siihen potkua opettajien kannustuksen kautta. Mutta se samainen potku voi tulla myös silkasta mielenkiinnosta aiheeseen. Ongelmana onkin se, että tämä mielenkiinto kohdistuukin oppitunneilla muihin tekijöihin, kuten kavereihin ja kännykkään. Ja heille, jotka niitä töitä tekevät ahkerasti, saattaa tulla semmoinen olo, että heidän panostuksellaan ei ole minkäänlasta painoarvoa, kun "huonokin" käytös on sallittua ja oppilaiden annetaan rellestää miten sattuu ja tästä rellestämisestä muodostuu normatiivinen käsite oppilaan käytöksestä tunnilla.

      Opettajan on hoidettava hänen vastuunsa kunnolla, olipa se mielekästä tai ei. Kyseessä on kuitenkin oppilaiden oppiminen, jonka tehoon opettajilla on erittäin suuri vaikutus. Uskon niin, että opettajista voi olla kiva nähdä, kun oppilaat saavat iloisina keskustella toistensa kanssa, mutta ei tämä vain toimi (ellei erikseen oppiaiheen työnkuva sitä vaadi). Käytännön esimerkkinä voin mainita sen, kun itselläni vaihtui opettaja aikoinaan ala-asteella rennosta rutkasti "tiukempaan". Arvosanani paranivat heti, koin koulunkäynnin mielekkääksi, ja koin jopa panostukseni koulun suhteen arvostetuksi. Sain tätä tietynlaista potkua siitä, että opettaja arvosti keskittymistäni tunnilla ja tehtävien tekemiseen keskittymistä. Mutta miksi kukaan kokisi näitä asioita mitenkään erityisen arvostettavina, kun kerta oppilailta hyväksytään vaikka minkälaista käytöstä? Opettajan pitäisi pitää arvostettavina piirteinä mm. tehtävien ja töiden hoitamista kunnollisesti, sekä tunnilla keskittymistä. Myös kannustaminen on tärkeää, sillä palkitseva tunne ja mielihyvän kokemukset inspiroivat oppilasta jatkon suhteen. Voi syntyä "positiivinen kierre", jossa oppilas kokee yhä enemmän koulunkäynnin mielekkääksi, ja tunnillekin meneminen on mukavaa hyvässä oppiympäristössä.

      On tärkeää, että oppilaat otetaan yksilöinä huomioon. Jokaisen on saatava tarvittaessa tarvitsemaansa tukea ja kannustusta. Jos ainoa palaute onkin vain negatiivista, vaikka kuinka vaikea oppilas olisikin, kaikesta tulee hankalaa. Oppilas ei enää tiedä mikä on paheksuttavaa ja mikä ei, kun ainoa palaute on negatiivista. Koulussa ei huvita olla, kun sinne mennään vain häpeämään ja jänkäämään kaikesta. Tilanne on sekä opettajalle että oppilaalle epämieluisa, ja tähän kuluu paljon aikaa ja energiaa. Oppilaisiin on nähtävä tietyllä tavalla vaivaa ja aikaa, jotta he saadaan innostumaan eri aihepiireistä. On siis tärkeää kiinnittää huomiota millä tavoin tämän toteuttaa.

      Se, mikä myös häiritsee, on opettajien erilaiset asenteet oppilaita kohtaan. Jos oppilaalta x on totuttu vastaanottamaan huonoa käytöstä, kännykällä oloa ja ylimääräistä pölinää, niin hänelle huomautetaan ehkä kerran kaksi, kunnes opettajakin luovuttaa tilanteen suhteen. (Tämä taas viestii muille oppilaille sitä, mikä on suotavaa ja mikä ei. Opettaja viestii sellaista kuvaa, ettei se nyt niin vakavaa ole jos hieman on keskittymättä tunnilla ja on vain kännykällä ynnä muuta.) Sitten kun taas oppilas y, joka on kunnollinen ja aina hoitaa hommat hyvin, ja hän rupeaa jotakin muuta epäoleellista tekemään tunnin aikana, niin hänelle huomautetaan asiasta paljon matalemmalla kynnyksellä. Asettakaa oppilaat samalle lähtöviivalle älkääkä olko asenteellisia!

      Pitää muistaa se, etteivät kaikki halua jutustella tunnilla. Joillekin se jutustelutyylinen oppimistapa on varmasti helpompi, mutta tämä ei missään nimessä saa mennä muiden oppimisen edelle ja muodostua siten haitaksi. Tilanne ei siis ole reilu näille keskittyjille, jos muiden annetaan toimia miten sattuu. Oppilaat olisivat tavallaan sillä samalla lähtöviivalla, jos kaikilta odotettaisiin sitä hiljaisuutta ja keskittymistä. En kannata ajatusta siitä, että "vieruskaveri voi auttaa". Se tietysti on ihan hyvä tapa ja varmasti vähentää opettajankin taakkaa avustamisessa kun on se vieruskaveri auttamassa, mutta tämä ei silti valitettavasti toimi kaikkien kohdalla, vaan ajautuu usein turhanpäiväiseksi hälinäksi. Jos on kysyttävää, silloin viitataan ja opettaja vastaa pulmaan. Tällöin jos joku muu mietti kenties samaa pulmaa, eikä kehdannut kysyä neuvoa, saakin samalla vastauksen.

     Myös se luokan "keskustelurikas" ilmapiiri saattaa herättää niissä hieman ujommissa yksilöissä yksinäisyyden tunnetta, kun heillä ei ole ketään, keille jutella. Motivaatio laskee, kun heidän keskittymistään ei arvosteta kun he todella panevat parastaan tehtävissä, mutta muunlainen toiminta onkin täysin hyväksyttävää käytännössä. Kaikkihan sitä hokevat, ettei se ole hyväksyttävää jos ollaan kännykällä eikä keskitytä opiskeluun, mutta se onkin silkkaa sanahelinää. Asiat eivät voi jäädä sanojen tasolle, ne pitää vielä myös käytännön puolelle, niin rankkaa kuin se onkin. :)

     Opettajien on hoidettava vastuualueensa kunnolla, eikä mentävä helpoimman kautta. Myöhemmin tämä helpoimman kautta meneminen kostautuu ja näkyy oppilaiden menestyksessä erilaisin oppimisvaikeuksin. Silloinhan opettaja joutuu myöhemmässä vaiheessa näkemään aikaa ja vaivaa tukiopetusten ynnä muiden järjestämisillä. Oppilailla saa tottakai olla tunneilla hauskaa, mutta koskaan se ei saa mennä muiden opiskelun laadun edelle! Kuri ja kannustus on kombinaatio, jota kannatan.

- Ruusu Leppänen